Annan puhe Helsingin varhaiskasvatuksen opettajien 95-vuotisjuhlassa huhtikuussa 2024
Yhdistyksemme saavuttaa tänä vuonna kunnioitettavan yhdeksänkymmenen viiden vuoden iän.
Yhdistystä ei ole olemassa ilman teitä jäseniä. Varhaiskasvatuksen opettajilla on ollut alusta asti halu järjestäytyä, olla osa varhaiskasvatuksen opettajien joukkoa ja ajaa eteenpäin yhteisiä asioita. Ja kyllä yhteistä rintamaa on ajansaatossa tarvittukin. Voisi sanoa, että viime vuodet eivät ole olleet helppoja varhaiskasvatuksessa, mutta edunvalvonnan kanssa on riittänyt tekemistä ihan yhdistyksen alkuajoista lähtien. Esimerkiksi heti sotavuosien jälkeen 40-luvulla ruvettiin puhumaan lastentarhanopettajien palkkojen noston tarpeesta. Kun suuret ikäluokat syntyivät, syntyi myös pula lastentarhanopettajista. Näin ollen sosiaaliministeriö alkoi järjestämään pikakoulutusta lastentarhanopettajaksi. Kuulostaako tutulta?
Monenlaisista haasteista huolimatta 95-vuoden jälkeen me kuitenkin olemme yhä tässä. Voisi sanoa, että varhaiskasvatuksen opettajat ovat erityisen sinnikäs ammattiryhmä ja halu puolustaa lapsille ja koko yhteiskunnalle tärkeää työtämme on ollut niin korkea, ettei periksi ole missään vaiheessa annettu. Joku meitä myös pitää alalla, joka tuntuu olevan jatkuvien muutosten ristipaineessa ja jonka arvoa ja merkitystä joudumme edelleen isolle yleisölle perustelemaan.
Minä uskon, että tärkein syy on työmme merkityksellisyys. Jos me emme ole pienten lasten puolesta puhujia ja väsymättä usko siihen hyvään mitä varhaiskasvatus voi parhaimmillaan olla, kuka sen sitten tekee?
On ihmisluonnolle oikeastaan hyvin luonnollista tavoitella merkityksellistä elämää ja varhaiskasvatuksen opettajan työssä se mahdollistuu jokaisena päivänä.
Filosofi Frank Martelan mukaan elämän merkitys on tehdä itsestään merkityksellinen toisille ihmisille ja työn merkityksellisyydellä sitä, että työssä on läsnä jotakin joka on itsessään arvokasta.
Jos voimme kokea tekevämme hyvää lähellämme oleville ihmisille, se vahvistaa myös meidän omaa hyvinvointiamme.
Varhaiskasvatuksen opettajan työstä tekee arvokasta sen hyvää tuottava päämäärää. Jokainen päivä on mahdollisuus tehdä hyvää toiselle ihmiselle, lapselle ja sen vaikutukset kantavat pitkälle elämään.
Martelan mukaan voidakseen hyvin työssään ihmisen on myös koettava, että hän pääsee toteuttamaan itseään työn kautta. Opettaja pääsee toteuttamaan taitojaan esimerkiksi taito- ja taideaineiden opetuksen kautta, mutta myös kaikkien niiden erityistaitojen kautta mitä varhaiskasvatuksen opettajan työ vaatii.
Opettajan työ on luova ammatti. Siksi onkin tärkeää, että työelämän rakenteet ja resurssit mahdollistavat myös itsensä toteuttamisen työssä. Jos jatkuvasti joutuu madaltamaan tavoitteita tai tekemään työtä lasten kanssa rima matalalla, väistämättäkin kokemus itsensä toteuttamisesta ja oman ammattitaidon käyttämisestä vaarantuu.
Mikäli haluamme pitää kiinni nykyisistä opettajista ja saada myös nuoret kiinnostumaan alasta meidän täytyy suojella kaikin keinoin opettajan kokemusta työn merkityksellisyydestä. Tällöin positiivinen vaikutus myös lapseen on välitön.
Seuraavina vuosina tulee edelleen vaikuttaa työolosuhteisiin ja palkkaukseen, jotta varhaiskasvatuksen opettajapula korjaantuu.
Lisäksi on tarpeen puolustaa varhaiskasvatuksen vakiintunutta paikkaa osana lapsen koulutuspolkua. Joudumme edelleen taistelemaan olemassaolostamme ja perustelemaan esimerkiksi sitä miksi päiväkodin johtajan kelpoisuus tulee olla kasvatustieteen maisteri. Jos tähän kelpoisuuteen kajotaan, on mahdollista, että tulevaisuudessa keskusteluun nostetaan myös muiden kelpoisuuksien väljentäminen. Luulisi, että olisi sanomattakin selvää, että kasvatus- ja koulutusjärjestelmän kivijalkaa eli päiväkotia voi johtaa ainoastaan kasvatus- ja koulutusalan koulutuksen saanut henkilö ja opettajana toimiminen vaatii opettajan koulutuksen.
Lopuksi haluan lainata Sulo Warhenmaan ajankohtaisia ajatuksia tasan sadan vuoden takaa, jolloin hän lausui seuraavasti lastentarhanopettajayhdistyksen vuosikokouksessa 1924.
"mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sitä emme tiedä. Ehkä uuttaa suurempaa kehitystä, ehkä aivan päinvastaista. Paljon riippuu tietysti niistä viranomaisista, joidenka kanssa joudumme tekemisiin. Woimme joutua vaikeaan ristiriitaan sen kautta, ettei meidän työtämme ymmärretä, voidaan asettaa aivan toisenlaisia näkökantoja määrääviksi kuin ne, jotka me pidämme oikeina ja sen kautta vaikeutetaan ja raskautetaan monella tavalla vastuunalaista työtämme. Mutta hyvin paljon riippuu myös tavasta, jolla suhtaudumme näihin viranomaisiin sekä siitä, minkälaisena itse pidämme työtämme."
Anna Laakkonen